Kuusi vuotta aikaisemmin Antti oli tuntenut pakahtuvansa onnesta saman uutisen edessä. Vernakin oli istunut pelkkänä hymynä sohvan reunalla. Valkoinen tikku oli levännyt pöydällä heidän välissään. Jotain ylimaallista oli alkanut tuona satumaisena hetkenä. Jotain, minkä ei olisi kuulunut koskaan päättyä.
Nyt valkoiset tikut ja punaiset viivat tekivät pahoinvoivaksi. Jos hänelle kuusi vuotta sitten olisi sanottu, että neljännen raskauden kohdalla hän ei enää kiertelisi Vernan kanssa lastentarvikeliikkeitä ja miettisi syntymättömän piirteitä, hän olisi mulkaissut sanojaa. Nyt hän kykeni näkemään mielessään vain nuorimmaisen itkuiset kasvot ja kuulemaan metelin, joka alkoi seitsemältä aamulla ja vasta kymmenen aikaan illalla vaikeni. Tätäkö tämä olisi – lopun elämää?
Antilla on yhdeksän kuukautta aikaa sopeutua vaimonsa lähettämään viestiin. Perhe on kasvamassa, pian Anttikin olisi suuren perheen isä. Petralla ja Laurilla lapsen saamisen onni on juuri nyt todellista, herkkää ja kaunista. Kun arki lyö vastaan, jokaisen on mietittävä, mistä saa voimaa nousta pyykkivuoren yli ja rakastaa elämää ympärillään.