Kun kukaan ei näe hän nostaa juuri tulleen kopastaan painaa rintaansa ja lämmittää yhtä paljon itseään kuin tulokasta. Katse, hetken yhteinen ymmärrys. Mopopoika ja untuvalintu huoneessa bensantuoksu.
Annika Koivukankaan runoissa heittäydytään nuoren elämän aallokkoon, sen iloihin ja kipuihin, koettelemuksiin ja arjen suloiseen turvaan – kun on usko, johon nojata ja rinnalla saattajia. Syviä tuntoja keventää raikas huumori: ”Kunpa voisin asettua hetkeksi koiran turkkiin. / Tuntea sen lämmön / karkumatkojen tuoksun / ja myllätyn kukkapenkin ilon. Paijaavia sormia riittäisi.”
