Toim. Hanna Aho

----

Kirjoittajat eri puolilta maailmaa kertovat siitä, kuinka Jumala on johdattanut heidät valtakuntaansa. Kertomuksia yhdistää kokemus kotiinpaluusta, Raamatun mukaisen uskon löytymisestä ja uskovaisten välisestä rakkaudesta. 

***

Mietin, miten alhaalta tuo puhe tulee. Tuo hiljainen mies ja tämä seurakunnan jo hylkäämä kirkkosali. Mies puhui niin kuin se, jolla on valta puhua. Onko tämä puhe Jumalalta lähetetty, juuri minulle? Rukoilin, että Jumala avaisi minulle, mitä minun pitää tehdä, että saisin niin kuin äitikin iankaikkisen elämän.

***

Yleensä väistin nuo tilanteet tavalla tai toisella. Vietimme tuolloin sunnuntaita yhdessä uskovaisten sisarusteni kanssa. Seura-aikaan he avasivat tietokoneen ja asettuivat yhdessä kuuntelemaan seuroja. Koin oloni vaivautuneeksi ja vetäydyin toiseen huoneeseen. Pienessä asunnossa ääni kulki vapaasti huoneesta toiseen, ja tahtomattani kuulin seurat myös huoneeseen, jossa olin.

***

Asetin pyöräni kirkon seinää vasten ja menin pääovesta sisälle. Tyhjä kirkko, ei ketään! Ihmettelin, miksi minun piti tulla tyhjään kirkkoon. Mitä minä nyt teen? Taas sisimmän tunne kehotti minua: mene sakastiin, siellä on ihmisiä. Kun avasin sakastin oven, jäin suorastaan tyrmistyneenä seisomaan oviaukkoon. Pöydän takana istuivat kaikki seurapuhujat, myös se pappi, jonka puheeseen olin eilen pahentunut.

***

Minä kuuntelen vaisuna. Miksi pitää olla tällaista? Tiedän, että äiti on rehellinen ihminen, hänellä ei ole tapana valehdella. Olen kuullut enneunista. Joillekin ilmoitetaan oma lähtöpäivä. Kovin pitkää keskustelua äidin kanssa ei tule, etenkään uskonasioista. Tokaisen vain, miksi ihmisiä pitää luokitella, tuomita uskovaisiin ja epäuskoisiin. ”Ei se tuomio ihmisen vallassa ole”, äiti sanoo. ”Se joka ei usko, se on jo tuomittu, näin se on sanottu Raamatussa.” Äiti alkaa kiirehtiä kotiin palaamista. Äidin kertoma tapahtuma jää kaihertamaan mieltäni, se ei unohdu.

***

Aikanaan sitten lähdin rippikouluun. Sanoin heti alkuun rippikoulun opettajalle, tai kysyin häneltä, että tietääkö hän, missä on Jumalan valtakunta. Hän myös alkoi niitä tekemisiä luetella, että jos sinä Aino tekisit sitä ja tätä ja… No, minä jotain koetin tehdä, ja sanoin sitten, että ei tämä ole minun hommaa. Eihän tällä lailla löydy Jumalan valtakunta. Vaikka minä mitä teen, niin ei se löydy. Siihen asti olimme veljen kanssa käyneet yhdessä näissä paikoissa. Mutta seuraava vaihe tuli eteen, kun rippikoulun opettajani tuli naulakolla puhuttelemaan minua. Hän sanoi: ”Aino, älä vain mene rauhanyhdistykselle seuroihin.” Jäin miettimään sitä. Aloin miettiä, että missä se rauhanyhdistys on.

***

Tuona keskiviikkoiltana puhuin sydämeni pohjasta, totisemmin kuin koskaan ennen. Seisoin nuorten edessä ja kysyin heiltä: ”Kuinka moni teistä haluaa tuntea Jumalan? Tarkoitan että tuntea hänet eri tavalla kuin koskaan aiemmin?” Käsiä nousi joka puolelta huonetta. Nuoret näyttivät yhtä tarvitsevilta kuin minäkin, eikä minulla ollut heille mitään annettavaa. Katsoin heitä kaikkia silmiin vuorotellen ja sanoin: ”Hän ei ole täällä. En tiedä missä hän on, mutta Jeremian kautta hän sanoo: ’Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne’ (29:13). Menkää siis ja etsikää, älkääkä lopettako, ennen kuin löydätte hänet. Ja minä teen samoin, koska hän on jossakin. En vain tiedä missä.”